Tarina

Plankton – keijusto – on mikroskooppisen pientä, mutta ilman sitä ei olisi koko valtamerta sellaisena kuin me sen tunnemme. Se on näkymätön perusta, josta kaikki suurempi syntyy. Lenni näkee musiikissa saman lainalaisuuden: yksittäinen ääni, rytmi tai ajatus voi tuntua pieneltä, mutta oikeassa virrassa siitä voi kasvaa jotain valtavaa. Plankton-projekti ei lähde liikkeelle näyttävyydestä, vaan ytimestä – sävelestä, kohtaamisesta, ideasta – ja antaa sen kasvaa rauhassa. Se on vastakohta pikavoitoille. Ajatus siitä, että merkityksellisin musiikki syntyy usein siellä, minne kukaan ei vielä katso.

Nimi Plankton tulee siitä tavasta, jolla Lenni näkee musiikin. Se ajelehtii virtojen mukana, ja päätyy yllättäviin paikkoihin. Se vain liikkuu, elää ja muuttuu – se voi olla tänään Afrikan rannalla ja huomenna Australiassa, ottaa matkalla vaikutteita, mutta silti pysyy omana tarinanaan.

"Musiikki on se valtameri ja genre on aita."

Kun Lenni sanoo "Plankton", hän tarkoittaa samaa vapautta soundille: sitä, ettei ole olemassa raja-aitoja, ei laatikoita, ei vartijoita portilla. Häntä ärsyttää, kun joku yrittää lyödä leiman otsaan: että tämä on nyt poppia, jazzia tai rockia. Hänen mielestään se on yksinkertaisempaa ja rehellisempää. Se on musaa.

Tässä projektissa ajatus menee käytäntöön: Plankton on symboli, mutta ei brändikikka. Se on lupaus siitä, että vaikutteet voivat tulla mistä tahansa, kunhan lopputulos tuntuu elävältä. Lenni ei halua rakentaa levyä "genren sisälle", vaan tehdä tilan, jossa eri taustat ja uudet yllättävät tyylit ja lahjakkuudet voivat kohdata. Hän puhuu "eri persoonien fuusiosta" tavalla, joka kuulostaa enemmän vuorovaikutukselta kuin musiikin teorialta: kun ihmiset yhdistyvät, lopputuloksesta tulee enemmän kuin osiensa summa.

Juuri siitä syntyvät ne musiikilliset kohtaamiset, jotka todella merkitsevät. Ei pelkkää taituruutta taituruuden vuoksi, vaan virtuoottista kauneutta, joka vie pintaa syvemmälle.

"Genre on vain nimi. Plankton on se, että koko musiikki saa fuusioitua."

Hän ajattelee tätä matkana, ei tuotteena. Ja matkoissa tapahtuu aina sama asia, jos niihin heittäytyy tosissaan: ne vievät kauemmas kuin oli tarkoitus. Ne muuttavat tekijää ja soundia. Ja parhaimmillaan ne muuttavat myös kuulijan.

Planktonin kohdalla levy ei yritä todistaa olevansa jotain tiettyä. Se on aito ja totta. Ja kun laatikot jäävät pois, kuuntelija ei ole enää pelkkä vastaanottaja, vaan osa virtaa. Lenni ajattelee, että parhaimmillaan musiikki kutsuu ihmisen liikkeeseen: se saa kuuntelemaan avoimemmin, tunnistamaan itsessään uusia sävyjä, ehkä jopa muuttamaan omaa suhdetta soundiin. Plankton ei tarjoa vastauksia vaan tilan, jossa ne voivat syntyä. Siksi tämä ei ole levy, jota "kulutetaan", vaan matka, johon voi hypätä mukaan mistä kohdasta tahansa – ja ajautua vähän eri paikkaan kuin oli suunnitellut.

Valtameri, jossa kaikki voivat kohdata,
ilman että kukaan kysyy passia.